Maailma

Ihmiskunnan kehitys on tähän asti ollut kasvua. Ihmisiä on aina vaan enemmän ja korkean elintason maissa kulutus kulutetaan aina vain enemmän.

Ihmisestä on tullut maapallon suurin muokkaaja.

Teollisuusmaissa väkiluku ei paljoa enää kasva. Kehitysmaissa sen sijaan odotetaan huimaa kasvua. Nuorten osuus suurenee ja kaupungit kasvavat ja köyhtyvät.

Ns. demograafinen transitioteoria (väestön muuntumisen teoria) olettaa, että hyvinvoinnin lisääntyessä ja sosiaaliturvan parantuessa väestönkasvu pysähtyy myös kehitysmaissa, lapsia ei tarvita enää vanhuudenturvaksi. Tämä teoria on hyvin optimistinen.

Kehitysmaat lisäävät maapallon rasitetta väestönkasvullaan, teollisuusmaat kulutuksellaan. Energiankulutus kulkee käsi kädessä kulutuksen kanssa. Nykyinen energiantuotanto ei ole kestävää ja se synnyttää ympäristöongelmia.

Useita kehitysmaita koettelee maailman historian vakavin talous- ja ympäristökriisi. Talous on siellä laskussa. Ympäristö- ja talousongelmat nivoutuvat toisiinsa.

Maapallolla on riittävästi viljaa nykyisen väestön ruokkimiseen. Kuitenkaan ruokaa ei riitä kaikille, koska monimutkaiset byrokraattiset koneistot estävät ruoan tehokkaan käytön.

Teollisuusmaiden ansiosta kolmas maailma on velkaantunut absurdisessa määrin. Velan korkojen maksamiseksi raaka-aineita pitää viedä enemmän. Teollisuusmaat pumppaavat raaka-aineita polkuhintaan. Teollisuusmaiden tullipolitiikka estää tuotteiden jalostusasteen noston. Ympäristövahingot eivät näy maailmanmarkkinahinnoissa. Länsimaat ovat vieneet oman kuluttavan kulttuurinsa koko maapallolle tuhoisin seurauksin.

70-luvulla laadittu UKTJ (uusi kansainvälinen talousjärjestys), jossa kehitysmaita olisi tuettu ja niiden asemaa vahvistettu, ei ole toteutunut.

On sanottu, että kehitysyhteistyöllä on saatu enemmän pahaa kun hyvää aikaan. Kehitystuella yritetään usein edistää teollisuusmaiden vientiä. Parhaassa tapauksessa kehitysyhteistyö tuottaa hyviä tuloksia. Apu pitää suunnata paikalliselle tasolle.

Uskotaan, että ilmasto hyvin todennäköisesti muuttuu. Yksityiskohdat ovat vielä selvittämättä tai niitä ei voidakaan vielä tietää.

Tilanne on poliittisesti hankala. Toimiin tulisi ryhtyä jo nyt kun ei tiedetä muutoksen yksityiskohtia ja suuruutta. Nykyiset päästöt ilmenevät vasta vuosikymmenten kuluttua.

Kansainvälisessä politiikassa ei ole onnistuttu edes jäädyttämään hiilidioksidipäästöjä.

Lämpötila tulee nousemaan ja sademäärät muuttumaan. Kasvien tuotantokyky kasvanee hiilidioksidimäärän kasvaessa. Nopea muutos häiritsee kuitenkin kasveja ja eläimiä. Kasvi- ja eläinlajien määrä tulee supistumaan.

Sademäärä tulee kokonaisuudessaan kasvamaan.

Ilmasto tulee lämpenemään koko ajan, jolloin kasvit eivät koskaan ehdi sopeutua muutokseen. Suomesta ei tule jalopuumaata automaattisesti. Havumetsämme sen sijaan silmiemme edessä hitaasti tuhoutuvat.

Merenpinnan nousu kiihtyy. Sääilmiöt, äärimmäiset sellaiset, tulevat lisääntymään. Kunkin alueen tarkkaa ilmastomuutosta on vaikea ennustaa.

Vielä ei kasvihuoneilmiötä ole varmasti havaittu lämpötilojen normaalin vaihtelun vuoksi.

Kasvihuoneilmiö johtuu ilmakehän kasvihuonekaasujen kyvystä kaapata maasta heijastuva auringonsäteily itseensä ja lämmittää ilmakehää. Ihmisen vaikutus: fossiiliset polttoaineet, metsien hakkuut, arojen muuttaminen viljelymaiksi, soiden ojittaminen, maanviljelyn lisääminen, lannoittaminen, karjanhoito ja keinotekoisten kaasujen päästäminen ilmakehään.

Hiilidioksidi on merkittävin kasvihuonekaasu. Sitä syntyy mm. fossiilisten polttoaineiden poltossa.

CFC-yhdisteet ovat sekä kasvihuonekaasuja että otsonia hävittäviä.

Metaani on myös kasvihuonekaasu. Se on hiilidioksidia voimakkaampi.

Alailmakehässä otsoni toimii kasvihuonekaasuna.

Typpioksiduuli on eräs kasvihuonekaasu.

Kasvihuoneilmiötä vastaan voidaan taistella käyttämällä mahd. vähän fossiilista polttoainetta, lopettamalla CFC-päästöt, metsien ojitus ja soiden kuivatus. Uudelleenmetsitys sitoo hiilidioksidia.

CFC-yhdisteiden käyttö tulee loppumaan. Hiilidioksidipäästöjen kasvulle ei ole nähtävissä vielä rajoja. Kansainvälisiä sopimuksia tarvittaisiin.

Otsonia on liikaa troposfäärissä ja liian vähän stratosfäärissä. Stratosfäärin otsonimäärä näyttää vähenevän kaiken aikaa.

Maantasalla otsoni on yksi merkittävimmistä ilmansaasteista. Otsoni syntyy valokemiallisesti. Otsoni on voimakas hapetin. Otsonia on eniten stratosfäärissä, mutta sielläkin se on suhteellisesti erittäin harvinainen. Ihminen ei voi millään keinon vaikuttaa stratosfäärin otsonin syntyyn. Emme voi paikata otsonivajetta. Sen hajoamista tulee estää.

Suomi sijaitsee maapallon niillä alueilla, joissa otsonikerroksen uskotaan heikkenevän eniten.

Otsonikerros imee itseensä auringosta tulevaa ultravioletti- ja infrapunasäteilyä. Kun otsoni vähenee, vahingollista uv-säteilyä pääsee maan pinnalle yhä enemmän. Se synnyttää lisää otsonia troposfäärissä ja lisää kasvihuoneilmiötä. Ihosyöpätapausten uskotaan kasvavan. Ihmisten yleisen vastustuskyvyn uskotaan heikkenevän. Kasvien hormonit ja lehtivihreä vaurioituvat. Vesieliöt voivat vahingoittua.

CFC-yhdisteet ja halonit ovat otsonin pahimpia vihollisia. Molemmat ovat periaatteessa myrkyttömiä. Haloneille ei ole tiedossa korvaavia tuotteita. Näistä vapautuu klooria, bromia, vetyradikaaleja ja typpioksiduulia ilmakehän yläosiin. CFC-yhdisteet ovat erittäin pitkäikäisiä. Ylöspäin kohoava molekyyli hajoaa ja siitä vapautuu radikaaleja jotka toimivat katalysaattorina otsonia tuhoavissa reaktioissa. Rikki (pääasiassa luonnon tuottamaa stratosfääriin) ja kloori hävittävät otsonia, typen oksidit taas suojelevat sitä.

Kylmissä oloissa, et.napamantereen yllä otsoni hajoaa erityisen nopeasi. Sinne onkin muodostunut kasva otsoniaukko. Otsoniaukko viilentää stratosfääriä ja siten vauhdittaa itsensä kehittymistä.

Uv-säteily on lisääntynyt etelänapamantereella mutta ei pohjoisella pallonpuoliskolla. Ilman saastuminen luultavasti absorboi säteilyä.

CFC-yhdisteitä käytettiin liian pitkään. Vaikutukset näkyvät otsonikadon lisääntymisenä lähivuosikymmeninä.

Suuonnettomuudet havahduttavat ihmiset hereille huomaamaan säteilyn ja kemikaalien vaarat. Jokapäiväiset päästöt sen sijaan usein unohdetaan vaikka niiden vaikutukset ovatkin suurempia!

Ilmakehään pääsevät myrkyt leviävät usein koko maapallolle. Niitä on 3 tärkeintä ryhmää: myrkylliset metallit, orgaaniset myrkyt ja radioaktiiviset aineet. Ihmisen kannalta tuhoisimpia ovat metallipäästöjen seuraukset, koska ne eivät hajoa.

Metalleista erityisesti lyijyn, kadmiumin ja elohopean tiedetään aiheuttavan ongelmia. Metallien liian suuri määrä maaperässä vahingoittaa pieneliöstöä (mm. alumiini). Happamoituminen voi liuottaa niitä.

Elohopean vaarat ovat tunnettuja (hermostovauriot). Elohopeaa siirtyy ilmaan koko ajan väistämättä poltettaessa fossiilista polttoainetta ja jätteitä. Happamoituminen lisää sen esiintymistä.

Kadmium kertyy ihmisen elimistöön. Sitä on yhdessä monien muiden metallien kanssa samoissa löydöksissä ja joutuu louhinnassa yms. ympäristöön. Sitä on myös väriaineissa, akuissa, fossiilisissa polttoaineissa ja fosfaattilannoitteissa.

Lyijy on ollut suuri ongelma teollisuusmaissa. Suurin osa oli ja on peräisin bensiinistä.

Kehitysmaissa suuret pistekuormitukset ovat ongelma. Teollisuusmaissa hajakuormitus on kasvava ongelma.

Orgaanisia myrkkyjä on joko tuotettu niiden myrkyllisyyden vuoksi, toiset taas ovat valitettavasti myrkyllisiä. Myrkyllisiä yhdisteitä syntyy esim. poltossa vahingossa (dioksiini).

Myrkyllisten ja myrkyttömien aineiden ero on joskus hienoinen. Varsinaiset myrkylliset aineet ovat teollisuusmaissa verrattaen pieni ongelma.

Eliöt kehittyvät vastustuskykyisiksi torjunta-aineille ja niitä tarvitaan isompia määriä tai uusia aineita. Torjunta-aineille on runsaasti toimivia vaihtoehtoja.

DDT:n ja PCB:n kaltaiset aineet ovat hyvin pysyviä ja ne ovat levinneet koko maapallolle.

Merkittävin osa ihmisten saamasta säteilystä on syntynyt suurvaltojen maanpäällisissä ydinkokeissa. Hyvin hoidettu ydinvoimala lähettää vähemmän säteilyä kuin kivihiilivoimala. Ydinvoiman riskejä ovat onnettomuudet ja polttoaine/jätekierto.

Luonto on kehittynyt miljoonien vuosien aikana yhä monipuolisemmaksi. Ihminen on osoittautunut tehokkaaksi elämän hävittäjäksi.

Nykyihminen hävittää lajeja nopeammin kuin koskaan. Ne eliöt jotka lisääntyvät harvoin ja saavat vähän jälkeläisiä, ovat heikoimmilla.

Läheskään kaikkia maapallon lajeja ei vielä tunneta.

lajit ovat riippuvaisia niille ominaisista elinympäristöistä, biotoopeista. Sekä lajit että biotoopit vähenevät. Lisäksi lajien sisäinen diversitetti vähenee. Nämä kolme tasoa ovat biodiversiteetti, luonnon monimuotoisuus.

Merten koralliriutat ja vesirajan mangrovesuot ovat maapallon tuottavimmat ja runsaslajisimmat biotoopit. Mangrovesoita raivataan ja puita hakataan. Koralliriutat ovat erittäin herkkiä ympäristötuhoille ja saasteille.

Ihminen on tuhonnut valtavat määrät metsiä. Hävitysvauhti laantuu hieman, koska helposti hakattavat metsät on pitkälti jo hakattu. Valtaosa kadonneista metsistä kasvoi lauhkealla vyöhykkeellä ja on hakattu teollisen vallankumouksen käynnistymisen jälkeen.

Metsien tuhoaminen hävittää lajeja ja biotooppeja. Hiilidioksidia pääsee ilmaan valtavasi. Eroosio kiihtyy, maaperän kyky varastoida vettä vähenee ja aavikot leviävät. Metsäala lisääntyy teollisuusmaissa istutusten vuoksi mutta se on homogeenistä talousmetsää. Jäljellä olevat koskemattomat metsät tulisi ehdottomasti säilyttää mm. geenipankkeina.

Trooppiset metsät ovat biologinen aarreaitta. Niiden pinta-alaan nähden niissä elää valtavat määrät lajeja. Sademetsät häviävät noin 1% vuosivauhdilla. Niitä raivataan viljelysmaiksi usein polttamalla koko roska. Takana on usein yritysten tai valtion lyhytnäköisyys.

Elintarviketuotantoa voidaan lisätä joko tehostamalla nykyisten alueiden tuotantoa tai raivaamalla uutta maata. Tuotannon tehostaminen aiheuttaa usein pitkällä aikavälillä tuotannon taantumista eroosion muodossa. Suolapitoisuuden kasvu voi pilata maan jos sitä kastellaan.

Maan eroosio on luonnollinen tapahtuma jota ihminen on kiihdyttänyt. Keinot sen ehkäisemiseksi tiedetään mutta maanviljelijöillä ei ole rahaa näiden keinojen käyttöön.

Metsien raivaaminen pelloksi on kyseenalaista. Sademetsävyöhykkeen maaperä on usein köyhää. Kulottaminen vapauttaa ravinteet hetkeksi mutta maa köyhtyy pian ja on kulotettava lisää maata. Vanhan maapalan syö eroosio koska kasvillisuus ei suojaa sitä. Vesi ei imeydy maahan, vaan maa on kuivaa ja sade vie maata mennessään. Joet tulvivat ja tulvien välissä ovat yhä kuivempia.