Axel Rudi Pell: Into The Storm

Kuuntelussa Axel Rudi Pell: Into The Storm (2014).

Axel Rudi Pell bändeineen edustaa perinteisiä heavy metal -arvoja ja niin tämä levykin. Jos sinua ei kiinnosta, miltä vuoden 2017 uudet metallibändit kuulostavat, eikä sinua kiinosta sekään, miltä uudet metallibändit kuulostivat vuonna 2007, tässä voi olla kuunneltavaa sinulle.

Parasta bändin musiikissa ovat kauniit yksinkertaiset heavy metal -melodiat, voimakasääninen melodinen laulu sekä kitarariffit, joissa vuorottelevat pitkään soivat murretut soinnut ja hieman nopeammat osuudet. Niille aineksille tämäkin levy on rakennettu. Kitaransoitto ei mene kertaakaan ylinopeuden puolelle ja siitä pisteet. Tämä ei ole true metallia, power metallia eikä progressiivista metallia. En oikein keksi sen hienompaa termiä tälle tyylisuunnalle kuin melodinen heavy metal.

Jokaisen kappaleen tunnistaa välittömästi tämän bändin tuotokseksi. Tunnistettavimmat ovat tietysti kitara ja laulu, mutta myös rumputyöskentely kuulostaa Axel Rudi Pellin bändille, vaikka rumpalilla onkin ehkä aiempaa nopeammat kädet. En muista, että Hammond olisi ollut näin vahvassa roolissa niillä Axel Rudi Pellin levyillä, joita aikaisemmin olen kuunnellut. Joskus kultaisella 1990-luvulla yhtenä aineksena taisi olla enemmän syntetisaattorit. Mitä soundeihin tulee, kitarasoundi on yllättävän rösöinen, ja muukin bändi on miksattu kuulostamaan hieman karhealta. Jos mikään muu ei erottaisi tätä melodisesta sukkahousuheavystä, niin sen tekee viimeistään karheus.

Pitkään odotin, että levyllä tulisi jokin yllätys, mutta sellaista ei tullut. Vasta kappaleen 6 “Changing Times” kohdalla rentouduin ja lakkasin odottamasta mullistuksia ja radikaaleja irtiottoja. Ei jokainen levy ole progressiivinen eikä jokaisen levyn tarvitse olla progressiivinen. Levyn huippukohta on ehkä kappaleiden 6 - 8 kohdalla, jos jokin osuus pitäisi mainita. Kappaleessa 8 “High Above” lauletaan korkealla lentämisestä, sateenkaarista, kotkista ja huomisesta. Tämä kaikki kuulostaisi kornilta levyn avauskappaleessa, mutta tässä kohdassa levyä tällaiset teemat jo hyväksyy kritiikittä.

Harvinaisen hyvä levy, kun ottaa huomioon sen, että levy ei sisällä oikeastaan mitään uutta. En voi sanoa puhkuneeni innosta tätä kuunnellessa ja tätä tekstiä kirjoittaessa, mutta jaksoin hyvin kuunnella levyn kerralla alusta loppuun, ja kuuntelen tämän uudestaankin. Kappaleissa on riittävästi vaihtelua pitämään mielenkiinnon yllä, vaikka tyyli on suoraviivainen ja soittajien soitto-ote on sunnilleen sama kappaleesta toiseen.

Tällaisen levyn jälkeen mieleen jää kysymys, mistä tällaiset bändit saavat uudet faninsa. Vai onko niin, että tällaiset bändit eivät edes etsi niitä.