Kuvaushaaste: kissanäyttelyt ja koiranäyttelyt

Tässä artikkelissa käyn läpi kissa- ja koiranäyttelyvalokuvaamisen yhtäläisyyksiä ja eroja, ja kerron, mihin valintoihin olen päätynyt kummassakin. Tarkoitukseni on tämän artikkelin kautta jakaa kokemukseni kaikkien käyttöön.

Tämä artikkeli käsittelee hyvien kuvien ottamista vain tekniseltä kannalta eikä siis perehdy valokuvauksen ilmaukselliseen ja taiteelliseen puoleen.

Olen kuvannut kissanäyttelyissä vuodesta 2004 ja yhteensä kuvannut digitaalikameroilla noin puoli miljoonaa kuvaa. Elokuussa 2013 kävin kokeilemassa ulkona pidettävässä koiranäyttelyssä (Keuruu Mega Match Show 2013), miltä tuntuu kuvata koiranäyttelyä kissanäyttelyn sijaan, ja mitkä asiat eroavat kuvattaessa kissanäyttelyistä. Otin tuosta näyttelystä yli 2 000 kuvaa, joista julkaistavaksi kelpasi 341.

Valaistus (sekä valon määrä että sen laatu) on merkittävin kissa- ja koiranäyttelyiden välinen ero. Koiranäyttelyissä sää on merkittävä tekijä kuvaamisen kannalta (älä kastele kameraasi), kun taas kissanäyttelyissä säällä ei yleensä ole merkitystä. Tässä artikkelissa tarkoitan koiranäyttelyllä ulkona paljaan taivaan alla pidettävää koiranäyttelyä, en sisähallissa pidettävää, jossa valaistusolosuhteet ovat tyystin toiset ja muistuttavat kissanäyttelyä.

Sekä kissa- että koiranäyttelyt ovat luonteeltaan tapahtumakuvaamista, ja samoja taitoja tarvitaan kummassakin: miten sijoitut kohteeseen nähden, miltä korkeudelta kuvaat (haluaisin olla 120 cm:n pituinen), kuinka kaukana olet kohteesta, mikä on objektiivin polttoväli, mitä on kuvan taustalla ja kuinka terävänä tausta näkyy jne. Huomaa myös, että et kuvaa pelkästään kissoja tai koiria, kuvaat myös ihmisiä.

Jos olet kiinnostunut tarkemmin käyttämistäni välineistä, voit lukea lisää englanniksi kamerarungoista, objektiiveista, kompaktikameroista ja muusta sälästä.

Tässä artikkelissa otan lähtökohdaksi, että kuvausväline on digitaalinen järjestelmäkamera, jossa on vaihdettava objektiivi.

On suhteellisen samantekevää, minkämerkkisen kamerarungon valitset. Oleellisia ovat rungon todelliset ominaisuudet ja runkoon sopivat objektiivt, ei rungon merkki.

Päädyin itse Canoniin pitkälti Canon 300D:n vuoksi. Vuonna 2004 digitaaliset järjestelmäkamerat olivat lähes yksinomaan Canonin tai Nikonin. Edullisin Nikon, Nikon D70, oli hinnaltaan noin 1700 € ja Canon 10D samoissa hinnoissa. Canon kuitenkin muutti markkinat julkaisemalla Canon 10D:stä muokatun Canon 300D:n, joka maksoi noin 1000 €. Tätä kautta päädyin Canoniin enkä ole keksinyt syytä vaihtaa merkkiä. Objektiivikokoelmani on mittava, joten merkin vaihto ei ole myöskään siinä mielessä enää järkevää.

Maisemakuvauksessa laajakulmaobjektiiveilla kuvattaessa täysikokoisesta kennosta (FF, full frame sensor) on kiistatonta hyötyä. Sen sijaan kissa- ja koiranäyttelyjen kaltaisessa tapahtumakuvaamisessa en näe, että kennon koolla olisi erityistä merkitystä.

Täysikokoinen kenno kohisee yleensä vielä lopullisen julkaisukoon kuvissakin vähemmän kuin vajaakenno (crop sensor), ja tämä voi olla etu vähässä valossa kuvatuissa kissanäyttelykuvissa. Tällä perusteella kissanäyttelykuvaamiseen valitsisin täysikennoisen kameran. Toisaalta taas vajaakennolla saa valovoimaisiin objektiiveihin lisää käytännön polttoväliä, mikä on etu, jos kohteen lähelle ei pääse. Edullisimmat valovoimaiset objektiivit ovat polttoväliltään 50 mm eikä niillä ulotu kauas täysikokoisella kennolla.

Nopea sarjakuvaus on aina etu tapahtumakuvauksessa, siis sekä kissa- että koiranäyttelyissä. Mielestäni toimivin filosofia on ottaa paljon kuvia ja valikoida niistä myöhemmin onnistuneimmat. Ihmisten ja eläinten asennot ja ilmeet vaihtuvat yleensä joka hetki, ja vasta kuvasarjan ottamalla voi varmistaa, että saa kaapattua parhaan hetken.

Kun itse siirryin Canon 40D:stä Canon 1D:hen, muutos tilanteiden tallentamisessa oli sarjakuvausnopeuden kasvun vuoksi paljon suurempi kuin kuvittelin. Tapahtumasarjoja ja nopeita tilainteita oli yhtäkkiä paljon helpompi tallentaa. Siirryminen sitten Canon 6D:hen on ollut iso askel taaksepäin.

Koiranäyttelyssä nopea sarjakuvaus on kissanäyttelyä tärkeämpi ominaisuus, koska koirat omistajineen liikkuvat kehissä, ja näistä tilanteista voi saada hyviä kuvia. Ylipäätään koiranäyttelyssä on enemmän liikettä kuin kissanäyttelyssä. Nykyinen runkoni Canon 6D on sarjakuvausnopeudeltaan mielestäni liian hidas koiranäyttelyihin, mutta uskon sen riittävän kissanäyttelyissä. Koiranäyttelyihin sopiva harrastajarunko voisi olla esim. Canon 7D.

Itselläni ei ole enää yhtään zoom-objektiivia. Ne ovat parhaimmillaankin kompromisesseja, ja koska haen parasta mahdollista kuvanlaatua hämärissä kissanäyttelyhalleissa, en käytä zoomeja. Jos kuvaisin pääsääntöisesti paljaan taivaan alla koiranäyttelyissä, siirtyisin luultavasti takaisin zoomeihin. Zoomin joustavuus on suuri etu, kun joutuu väkisinkin seisomaan kehän ulkopuolella eikä voi ”zoomata jaloilla”.

Koiranäyttelyssä vaikuttaa olevan enemmän käyttöä pitkälle polttovälille kuin kissanäyttelyssä. Kissanäyttelyssä tilanteet ovat rauhallisempia ja kameran kanssa voi mennä lähemmäksi kohdetta. Koiranäyttelyssä, kun joutuu olemaan kehän ulkopuolella, on pitkä polttoväli tarpeen.

Kissanäyttelyssä valon vähyys erottelee jyvät akanoista myös objektiiveissa. Pääsääntöisesti valoa on vähän tai vielä vähemmän, mikä pudottaa edulliset zoomit pois, jollei halua latteita, pimeitä tai tärähtäneitä kuvia. Valovoiman f/2.8 zoomeja voi jo käyttää, mutta ongelmana on, että niidenkin kuva on täydellä aukolla yleensä pehmeä. Mielestäni jopa parhaimpien zoomien kuva on täydellä aukolla pehmeä, ja jos haluaa teräviä kuvia, on kiinteäpolttovälinen (prime) kissanäyttelyihin oikea valinta.

Koiranäyttelyssä valoa on yleensä enemmän kuin tarpeeksi, joten niissä jopa halpa ja pimeä (f/4-0-f/5.6) zoom-objektiivi, joka täydellä aukolla piirtäisi huonosti, antaa yleensä melko terävää kuvaa, kun aukon asettaa f/9.0 kieppeille. Uudet rungot kestävät ilman maininttavaa kohinaa suuriakin herkkyyksiä (ISO), joten pientä aukkoa voi kompensoida herkkyydellä. Kuvasin Canon 6D:llä ja lainaksi saamallani huomattavan edullisella Canonin 75-300 mm zoomilla (tätä kirjoittaessa Veljekset Keskisellä Tuurissa 149 €) ja pienellä aukolla olen ihan tyytyväinen kuvien terävyyteen ja kontrastiin. Eivät ne ole ammattitasoa, mutta minusta ihan riittäviä. Taustan pehmennys ei ole hääppöinen, mutta ei se pienellä aukolla voisikaan olla. Kuvanvakaajaakaan ei tarvittu, kun suljinaika oli nopea.

Nyrkkisääntö on, että JPEG-kuvaus on hyvä valinta silloin, kun kuvan ominaisuudet (valkotasapaino, valotus, kontrasti ym.) saa jo kuvaushetkellä menemään oikein tai lähes oikein, ja kun otetaan luonteeltaan dokumentoivia kuvia. Aloittavalla kuvaajalle suosittelen sekä aluksi että pitkäksi ajaksi JPEG-kuvaamista. RAW-kuvaus on oikea valinta silloin, kun kuvan ominaisuuksia kuten valkotasapainoa on mahdotonta asettaa oikein kuvatessa, ja kun halutaan varmistaa, että kuvan jälkikäsittelyyn on parhaat mahdolliset edellytykset.

Kissanäyttelyissä vaihdoin RAW-kuvaukseen pysyvästi kesällä 2008. Sisähallien luonnoton valo on kameran automaattiselle valkotasapainolle mahdoton tehtävä. Väärää valkotasapainoa ei pysty JPEG-kuvista korjaamaan jälkikäteen riittävän hyvin. Myöskään valkoisesta pinnasta tai harmaakortista otettu valkotasapaino ei yleensä kissanäyttelyhalleissa toimi, koska se ei muutu lainkaan kuvauspaikan mukaan, vaikka valon sävy muuttuu kun kameran kanssa liikkuu hallissa. Niinpä kissanäyttelyissä RAW-kuvauksesta on selvää etua jo sen vuoksi, että valkotasapainoin voi asettaa jälkikäteen kullekin kuvalle oikein. Sana ”oikein” ei tarkoita tässä absoluuttista totuutta, vaan sitä, että kuva on mahdollisimman hyvän näköinen. RAW-kuviin on myös mahdollista tehdä valotasapainoa syvällisempää värien korjausta ja näin kompensoida sisähallien valon luonnotonta värientoistoa.

Koiranäyttelyssä paljaan taivaan alla automaattinen valkotasapaino asettuu yleensä hyvin, ja niinpä koiranäyttelyssä valitsen RAW-kuvauksen sijaan JPEGin. Myös JPEG kestää hieman korjailua jälkikäteen, kuten automaattivalotuksen tekemien latteiden kuvien korjaamiseen raikkammiksi ja vahvemmiksi. Koiranäyttelyssäkin, jos jälkikäsittelyn tarve on suurempi (tavoitellaan taidekuvia dokumentaaristen kuvien sijaan), voi RAW-kuvauksesta olla etua.

Käytän kuvatessa automaattitarkennusta ja pelkästään keskimmäistä tarkennuspistettä. Tällä tekniikalla kuvatessa on samantekevää, kuinka monta tarkennuspistettä kamerarungossa on, kunhan keskipisteen tarkennusominaisuudet ovat hyvät. Yksi syy, miksi valitsin Canon 6D:n, on se, että siinä on kaikista tähänastisista Canoneista hämäräherkin keskitarkennuskeskipiste. Uskon, että tästä on hyötyä kissanäyttelyissä.

Käsintarkennus on missä tahansa tapahtumakuvaamisessa päänsärky. En suosittele sitä tapahtumakuvaamiseen, enkä varsinkaan kissanäyttelyiden hämäriin halleihin. Vähintään rungossa pitäisi olla suuri ja kirkas etsin (esim. Canon 1D), jotta käsintarkennukseen nopeasti olisi mitään edellytyksiä.

Koiranäyttelyssä valintani on kertatarkennus (One Shot) silloin, kun koirat ovat paikallaan ja jatkuva tarkennus (AI Servo), kun koirat liikkuvat kehässä. Koiranäyttelyissä etu on, jos rungon asetukset voi laittaa niin, että tarkennuksen toimintatilaa voi vaihtaa yhdellä näppäimellä nostamatta katsetta etsimestä.

Kissanäyttelyssä valintani on kertatarkennus, ja pääsääntöisesti tarkennan kissan silmiin, ellei tilanteesta muuta johdu. Koska kissanäyttelyssä kuvataan yleensä läheltä ja suurella aukolla, on terävyysalue hyvin kapea. Kun tämä yhdistetään siihen, että kertatarkennus ei seuraa millään tavalla kissan tai kameran liikkeitä, todennäköisyys saada terävä kuva paranee, kun kohteesta ottaa paljon kuvia tarketaen kohteeseen aina uudelleen ja uudelleen.

Automaattitarkennuksessa on hyvä muistaa, että harrastajakameran etsimessä näkyvä tarkennuspisteiden koko ei ole tarkennuspisteen todellinen koko, vaan todellinen tarkennuspiste on etsimen pistettä suurempi. Tästä seuraa välillä, että tarkennus ei osukaan näkyvään pisteeseen, vaan sen vieressä olevaan kuvan taustan voimakkaaseen kontrastikohtaan. Vasta Canon 1D:ssä tarkennuspiste etsimessä ja todellinen tarkennuspiste alkavat vastata kooltaan toisiaan.

Merkistä ja mallista riippumatta kaikissa niissä kameroissa, joilla olen kuvannut, valotusautomatiikka on ollut lottokone. Satunnaisesti vaihtelevien lopputulosten lisäksi kuvat ovat pääsääntöisesti liian tummia, eli keskiharmaata ja tummaa aluetta on kuvissa liikaa. Jos tarkastellaan asiaa teknisesti, niin histogrammi painottuu yleensä liikaa vasemmalle. Ylipäätään suureksi arvoitukseksi minulle on jäänyt, miksi kamera osaa kyllä näyttää histogrammin, jonka oikea laita on tyhjä, muttei osaa valottaa kuvaa automatiikalla niin, että se ei jäisi tyhjäksi. Olen lukenut jostain selityksen, että tämä johtuu siitä, että kameran mielestä keskiharmaa on tavoite, johon pitää pyrkiä. Tästä seuraa, että jos esimerkiksi mittaat valotuksen valkoisen koiran tai kissan mukaan, kameran mielestä se on oikein valottunut, kun koira tai kissa on harmaa. Kamerassa voi toki asettaa pistemittausta, keskiarvomittausta jne ja korjata valotusta ylös tai alas, ja sitten lottokone arpoo sinulle uudet valotusnumerot.

Kissanäyttelyissä valon määrä ei yleensä vaihtele yllättävästi, ja olenkin siirtynyt niissä kokonaan käsivalotukseen (M). Säädän valotuksen ensin fiilispohjalta, jolla se yleensä osuu melkein kohdalleen. Tämän jälkeen otan kuvan ja katson kameran RGB-histogrammista, pitääkö asetuksia korjata. Mustaa kissaa kuvaan suuremmalla valomäärällä, jotta mustaan tulisi nyansseja, ja valkoista pienemmällä valomäärällä. Koska kissanäyttelyissä kuvaan RAW-kuvia, en pyri saamaan lopullisesti oikeaa valotustulosta, vaan tuloksen, jossa histogrammi painottuu oikealle, mutta kuvan kohde (kissa) ei kuitenkaan ylivalotu. Tausta saa ylivalottua. Tällä tavoin saan parhaan lähtökohdan RAW-kuvan jälkikäsittelylle, ja kuvista saa värikkäitä, eläviä ja mahdollisimman vähäkohinaisia. Jälkikäsitelyssä korjaan valotusta yleensä tästä alaspäin, joskus paljonkin. Edellä kuvattu tapa ”maksimivalottaa” kuvat edellyttää yleensä paljon isompaa aukkoa ja suurempaa herkkyyttä kuin tavanomainen kuvaaminen valotusautomatiikalla. Siinä missä valotusautomatiikan kanssa voi kuvan ottaa aukolla f/2.8 ja herkkyydellä ISO 1600, ”maksimivalotuksessa” asetukset voivat olla f/2.0 ja ISO 3200. Niinpä tähän tekniikkaan vaihdettaessa pitää olla rohkeutta kääntää kameran ruuveja reilummin valoisampaan suuntaan kuin perinteisellä tekniikalla, ja objektiivissa ja rungossa pitää olla tähän edellytykset.

Kameran RGB-histogrammi on minusta kuvaushetken tärkein valotusmittari. Se kuitenkin näyttää valkotasapainoasetuksen mukaista JPEG-histogrammia, ei RAW-tiedostoon tallentuvan datan mukaista histogrammia. Tästä seuraa, että histogrammi voi näyttää esim. sinisen kanavan ylivalottuneen, mutta todellisuudessa RAW-datassa näin ei ole. Seuraus on, että otat tietämättäsi turhan alivalottuneita kuvia etkä saavuta ”maksimivalotusta”. Jotta saisin näkyviin RAW-datan mukaisen histogrammin, olen asettanut kameraani ns. nollavalkotasapainon, eli poistanut valkotasapainon käytöstä. Tämä tapahtuu Canonin rungoilla niin, että kameralla ottaa täysin mustan tai valkosen kuvan, ja sitten asettaa valkotasapainon tämän kuvan mukaan (Nikonin rungoilla tämä ei onnistu samalla tavalla). Seurauksena on, että kuvista tulee LCD-näytöllä vihreän näköisiä (koska vihreä kanava digikameroissa kaksi kertaa voimakkaampi kuin punainen ja sininen), ja kameran RGB-histogrammi alkaa näyttää hyvin lähelle RAW-datan histogrammia. Kameraan kannattaa tällöin asettaa vielä Neutral-kuvatila. Näillä asetuksilla RGB-histogrammista näkee, mikä on todellisen RAW-datan valotustulos.

Koiranäyttelyssä valon määrä yleensä vaihtelee kissanäyttelyä enemmän ja yllättäen, ja automaattivalotus (Tv, Av) puolustaa puuteista huolimatta paikkaansa. Yksi uusi mielenkiintoinen mahdollisuus on laittaa kamera kuitenkin käsivalotustilaan (M), asettaa sopiva aukko ja riittävän nopea suljinaika, ja jättää herkkyys (ISO) automaattiseksi niin, että kamera päättää sen itse suurella vaihteluvälillä (Auto ISO). Kokeilin tätä Canon 6D:llä, aukko oli f/7.1 tai pienempi, valotusaika 1/400 s kieppeillä, ja kamera asetti herkkyydyden automaattisesti. Hyvin toimi. Canonin harrastajarungoissa tämä siis toimii, mutta valotusta ei voi kuvaushetkellä korjata mihinkään, ei ylös- eikä alaspäin. Käsittääkseni mm. Nikonin edullisissakin rungoissa voi. Hassua, että Canon ei ole oivaltanut tai halunnut tarjota Auto ISO -toimintoa niin, että siitä saisi täyden hyödyn.

Sekä kissa- että koiranäyttelyssä otetut valokuvat paranevat, kun niitä jälkikäsittelee. Tärkein jälkikäsittelytoimenpide on epäonnistuneiden, huonojen ja tyhmän näköisten kuvien poistaminen. Toiseksi tärkein toimenpide on kuvien rajaaminen (crop), niin että lopputulos on mahdollisimman hyvän näköinen. Lopullinen kuva asetteluineen syntyy vasta sitten, kun se on rajattu kunnolla, ei kamerassa.

Jos ryhdyt korjaamaan kuviesi valoa ja värejä jälkikäteen, ja kuviesi yleisönä on muitakin kuin sinä itse, törmäät ensimmäiseksi siihen esteeseen, että käyttämäsi näytön ominaisuudet ja asetukset vaikuttavat tekemäsi päätöksiin. Niihin vaikuttavat myös mm. se, miten huone, jossa työskentelet, on valaistu, ja mistä kulmasta näyttöä katsot. Kun kuvaa katsovat muut muilta näytöiltä, he näkevät kuvasi toisenlaisena. Ei ole keinoa, jolla voit varmistaa, että kaikki näkevät kuvasi samanalaisena kuin sinä. Voit kuitenkin päästä kohtuulliseen tulokseen, jos säädät oman näyttösi asetukset kohdalleen. Tämä tehdään näyttökalibraattorilla, joka kiinnitetään näytön pintaan, ja ohjelmalla, joka tekee säätötyön. On huomattava, että on paljon näyttöjä, eritysesti vanhojen halpojen kannettavien koneiden näyttöjä, jotka ovat toistoltaan niin huonolaatuisia, että niitä ei pysty kalibroimaan. Kalibrointi kyllä näyttää onnistuvan, mutta lopputuloksena näytön kuva on yhtä huono kuin alussa, tosin eri tavalla huono.

Työskentelen vakioidussa valossa (ulkovalo eliminoitu kokonaan ja keinovalo aina sama), käytän tavanomaista kohtuuhintaista litteää näyttöä ja Datacolor Spyder -kalibraattoria. Asetan siinä näytön värilämpötilan arvoon 6500 K, ja pyrin jälkikäsittelyssä jättämään kuvat mielummin hieman lämpimiksi kuin hieman kylmiksi. Tämä siksi, että suuri osa kalibroimattomista näytöstä on kylmiä ja näyttää kuvat kylmempinä kuin ne itse näen.

Automaattivalotus jättää kuvat yleensä liian tummiksi (esim. valkoinen koira on lähinnä kellertävän harmaa), ja pienet valotuksen korjaukset ja värien säädöt onnistuvat hyvin myös JPEG-kuvista. JPEG-kuvien jälkikäsittelyn perusteista olen kirjoittanut artikkelin. RAW-kuvassa jälkikäsittelyn mahdollisuudet JPEG-kuvia paljon ovat laajemmat. Dramaattisetkin muutokset ovat mahdollisia ilman että ”kuva menee rikki”.