Likainen Harry - pelkkää viihdettä?

Katsoin peräkkäin kaikki viisi Likainen Harry -elokuvaa. Tein tämän pääasiassa mielenkiinosta, mutta pohdin samalla, ovatko nämä elokuvat puhtaasti viihdettä, vai onko näillä myös muita ansioita.

Varsinaiseksi elokuvataiteeksi en mitään näistä viidestä voi luokitella.

Eniten annettavaa viihdyttämisen lisäksi on ensimmäisellä (Likainen Harry, 1971) ja neljännellä (Ratkaiseva isku, 1983) elokuvalla. Ensimmäiseen on onnistuneesti rakennettu monenlaisia ja monitasoisia jännitteitä. Neljännessä parasta on onnistunut tarina, jossa eri tapahtumat ja sivujuonet yhdistyvät elokuvan loppupuolella yhdeksi tiheneväksi juoneksi.

Alkuperäinen ja ensimmäinen Likainen Harry on paitsi kiistämätön klassikko, myös kunnianhimoisesti toteutettu elokuva, joka onnistuu luomaan jännitystä ja eri tasoilla olevia jännitteitä. Erilaisten jännitteiden läsnäolo ja vaikutus tarinan kulkuun tekevät elokuvasta enemmän kuin viihdettä. Keskeisiä jännitteitä ovat järjestäytyneen yhteiskunnan ja mielenvikaisen sarjamurhaajan välinen jännite sekä Harryn kovan linjan ja poliisin virallisen toimintatavan välinen jännite. Pienempinä puroina tarinaan on kirjoitettu mm. kristinuskoon, seksuaalisuuteen, homoseksuaalisuutteen ja roturistiriitoihin liittyviä jännitteitä.

Elokuva on hyvin urbaani. Lähinnä vain Technicolor-värit ja Clint Eastwood pääosassa muistuttavat siitä, että tuotanto on samalta aikakaudelta kuin spagettiwesternit. Muuten voisi kuvitella, että välissä on vähintään kymmenen vuotta, koska ainakin niin pitkä on henkinen välimatka spagettiwesterneistä Likaiseen Harryyn.

Elokuvan kerronnassa hyödynnetään hienosti erilaisia kuvaustapoja. Välillä, kun halutaan luoda uutisreportaasimainen vaikutelma, kuvataan käsivaralta ja valaisu on tehty suoralla valolla. Vastakohtana tällaiselle on mm. jalkapallostadionkohtauksen hieno loppu, jossa kamera etääntyy lähikuvasta kentän sumuiseen yleiskuvaan.

Elokuvassa on viihteen lisäksi yllättävän paljon psykologista sisältöä, ja tämän päivän standardein elokuva pikemminkin käsittelee väkivaltaa kuin mässäilee sillä. Ymmärrettävästi reaktiot ja tulkinnat vuonna 1971 ovat olleet toisenlaiset. Elokuvan toinen päähenkilö, pesunkestävä sekopää, on yllättävän onnistunut hahmo, siitä huolimatta että samaan hahmoon on koottu suunnilleen kaikki ajateltavissa olevat kieroutuneisuudet. Tällä on ilmeisesti yritetty varmistaa se, että yhdellekään katsojalle ei jää muuta mahdollisuutta kuin vihata, ja näin katsoja tulee väkisinkin vedetyksi mukaan tarinaan.

Toinen Likainen Harry -elokuva, Magnum .44 vuodelta 1973, on katsomisen arvoinen, vaikkakaan ei elokuvana erityisen merkittävä. Jännitys syntyy kunnolla vasta elokuvan lopussa, eikä Harryn vastustajana poliisissa toimiva kuolemanpartio ole yhtä maukas kuin ensimmäisen leffan yksinäinen sekopää.

Jatko-osa on ymmärrettävä, koska Likaisen Harryn hahmo oikeastaan vasta esteltiin ensimmäisessä elokuvassa ja se kestää hyvin jatko-osan. Harry näyttäytyy tässä inhimillisempänä ja syvällisempänä kuin ensimmäisessä.

Kuten alkuperäisenkin Likaisen Harryn, myös tämän elokuvan ansioksi on laskettava jännitteisyys. Harryn linja, kuolemanpartion linja ja poliisin virallinen ovat kaikki ristiriidassa keskenään, ja siihen tämä elokuva perustuu. Sivujännitteenä tässä, kuten ensimmäisessäkin, on seksuaalisuus.

Kolmas Likainen Harry -elokuva, Murskaaja, on selvästi kahta edellistä viihtellisempi. Mukaan on otettu edellisiä enemmän keskustelua ja huumoria, ja näin elokuvan tunnelma on jopa kevyt. Elokuva tuntuu selvästi edellisiä uudemmalta, mihin vaikuttaa varmasti sekin, että tämä ei ole enää Technicolor-väreissä. Poliisikin näyttäytyy aiempaa modernimmalta SWAT-tyyppisine joukkoineen.

Tarinaan on otettu mukaan armeijalta varastetut huippumodernit raketit ja uusinta tekniikkaa edustava etälamautin. Tällainen luultavasti nostaa elokuvan viihdearvoa, mutta samalla latistaa tunnelmaa. Ajoittain tunnelma on sillä tasolla, mitä se on jossakin 1970-luvun lopun TV-sarjassa. Kömpelö ja epäuskottava kansan vapautusrintama Harryn päävastustajana on lähinnä koominen valinta. Huumoripuolta vielä vahvistetaan sillä, että Harry saa parikseen kandidaatin, jota hän väheksyi ollessaan passitettuna valintalautakuntaan. Ja kun olalta ammuttavaa rakettia testataan, Harry vetää parinsa viime hetkessä pois raketin takaa, ja tilanne kuitataan naureskelulla.

Murskaaja ei ole merkittävä elokuva. Sillä ei ole juuri muuta kuin viihdearvoa.

Neljäs Likainen Harry -elokuva, Ratkaiseva Isku, on edellistä raskaampi, loogisempi ja selkeämpi. Se tuntuu ajoittain jopa paluulta juurille. 1980-luvusta kertovat mm. alkumusiikki ja rikollisten käsiin ilmestyneet ensimmäiset Uzit. Muuten elokuva ei ole erityisen tyypillinen 1980-luvun elokuva, vaan pikemminkin ajaton.

Elokuvan alku on hiukan hidastempoinen ja tarina on aika pitkä. Katsoja kuitenkin palkitaan sillä, että asiat ja tapahtumat nivoutuvat lopulta yhdeksi jännittäväksi tarinaksi. Kerronta onnistuu vangitsemaan katsojan mielenkiinnon ja pitämään sen siitä eteenpäin yllä. Ainakin tältä osin kyseesssä on hyvä elokuva.

Käsikirjoitus on täynnä erilaisia ampumavälikohtauksia, joissa Harry on kohteena tai joihin hän jostain syystä ajatuu mukaan. Myös kuolonuhrien määrä ylittänee aiemmat Likainen Harry -elokuvat. Toimivan tarinan ja kerronan vuoksi tämä ei kuitenkaan häiritse, tai sitten tämän neljännen elokuvan kohdalla olin jo täysin turtunut elokuvaväkivaltaan.

Viidennen Likainen Harry -elokuvan (Likainen Harry ja murhapooli, 1988) katsomisen jälkeen ei ole paljonkaan kerrottavaa. Katsominen ei varsinaisesti tökkinyt, joten elokuva lienee ollut ainakin viihteen tasolla onnistunut, mutta mitään varsinaista kerrottavaa siitä ei jäänyt jäljelle.

Likaisen Harryn hahmon sekoittaminen saatanallisuudella leikittelyyn ei aansaitse kättentaputuksia. Jos jotain kehuja nyt kuitenkin pitää antaa, niin kyllä 80-luvulla tehtiin vielä tätäkin kornimpia elokuvia.